Vaikea viikonloppu päättyi pisteille Ahvenistolla

Aika ennen perjantaita 25.8.2006

Botniaringin kisojen jälkeen oli aikomuksena tehdä autolle vaikka mitä parannuksia. Pääsi vain käymään niin, että teamille jäi ansaittu rakentelutauko päälle hieman turhan pitkäksi aikaa, joten kiirehän se taas meinasi tulla.

Jurvan harjoituksissa hävinneet pakki- ja vitosvaihde laskettiin perimätiedon varassa varmaksi siirtäjärikoksi. DNSF-forumin kautta hommasin lainaan samanlaisen ehjän siirtäjän, josta HMU-tekniikka alkoi hirveällä työllä ottaa mittoja koneistusreseptejä varten. Uusi siirtäjä tulisi pomminvarmasta aineesta - samasta josta muun muassa kisakäyttöön suunniteltuja kiertokankia koneistellaan. Ongelmaksi kuitenkin muodostuivat koneistusvärinät, jotka rikkoivat teriä pientä ja hentoa kappaletta koneistettaessa. Siirtäjät tulivat valmiiksi, mutta suunniteltua sarjatuotantoa ei kunnon aineesta pystyttäisi aloittamaan.

Lauantaina sitten oli moottori-vaihteistopaketti irti autosta, ja vaihteisto ruuvattiin levälleen. Totuus oli tällä kertaa tarua ihmeellisempää: sivuakselin pätkä parin viimeisen rattaan kera jäi asentajan käteen. Lisäksi kardaanin pään rihloitus oli kiertynyt pahasti. Vaikka siirtäjä oli aivan ehjä, oli laatikko kerrasta tuomittava käyttökelvottomaksi. Tästä aiheutui päänsäryn lisäksi 700 kilometrin iltalenkki Kouvolaan; hain loputkin samaisesta vaihdelaatikosta, josta siirtäjän malli oli lähtöisin.

Kun vihdoin kisaviikonlopun perjantaina matkaan taas lähdettiin, puuttuivat autosta edelleen esimerkiksi aerodynaamiset laitteet, kallistuksenvakaajat ynnä muuta.

Lauantai 26.8

Lauantaipäivään herättiin usean tunnin nukkumisyritysten jälkeen Espoon tukikohdasta hieman puoli viiden jälkeen aamuyöllä. Varikkopaikkaa ei ollut saatu edellisenä iltana, ja varikkopäällikön määräyksestä pelipaikalla piti olla jo seitsemältä. Kun paikoitustekniset arpajaiset oli suoritettu ja teltta pystytetty, oltiin valmiina aamun vapaisiin harjoituksiin.

Rata oli hieman liukkaan oloinen, ja muutenkin ensimmäiset kierrokset olivat pelkkää tuntuman hakua, olinhan ensimmäistä kertaa Silvian ratin takana Botniaringin jälkeen. Samassa huomasin ison määrän jotain tuntematonta ainetta lentelevän auton perässä. Hetken päästä sitä taas ei tullut, mutta takaa tulleen Buick-kuljettajan Naaramon valojen vilkuttelusta päättelin, ettei ihan kaikki ollut kohdillaan. Varikolla ystävällinen ratavirkailija palautti heti lähtökiihdytyksessä tipahtaneen bensatankin korkin teamille. On edelleen mysteeri, miten se on voinut päästä irtoamaan.

Kun radalle taas pääsin, oli aliohjautuminen isoin ongelma. Varsinkin radan toiseksi viimeisessä ja ensimmäisessä mutkassa ei auto tuntunut kääntyvän sitten millään. Kierrosajat olivat jotain aivan muuta, kuin olisi pitänyt. Luokassa sijoitus 12 irtosi ajalla 1.39.718, matkaa kärkeen 9,252 sekuntia. Tästä piti suunnan oleman väkisinkin nousujohteinen, vaan toisin kävi.

Lounastauon jälkeen olivat vuorossa aika-ajot. Ajo maistui heti ensimmäisellä nopealla yrityksellä ja nopeutta oli reilusti enemmän, kuin harjoituksissa. Suolenkillä, hieman ennen sillan alitusta oli kuitenkin Saab-merkkinen henkilöauto tien poskessa keltaisten lippujen ympäröimänä, joten päätuomarin kuljettajakokouksessa täsmentämä mitätöintiuhka takraivossa koputtaen nostin reilusti jalkaa kaasulta ja ajelin rauhassa kierroksen loppuun.

Seuraavalla nopealla yrityksellä tuli lisää Saab-aiheista ongelmaa, kun Batman-tarroilla koristeltu yksilö tuli ohitettavaksi heti Tarun mutkassa. Kolmas nopea ei ollutkaan sitten enää niin nopea, koska renkaat olivat jo ylikuumentuneet. Yllättäen sama Batmobile oli kaiken kukkuraksi radan vihoviimeisessä mutkassa taas edessä. Tämä kierros jäi lopulta kuitenkin parhaaksi, aika 1.38.712 oikeutti 15. lähtöruutuun. Haaveet kympin sakkiin pääsystä kisoissa tuntuivat kaatuvan rymisten.

Sunnuntai 27.8

Sunnuntaiaamu valkeni sumuisena ja koleana. Päivän ohjelmassa kymmenen minuutin warm-up ja kaksi kisalähtöä. Aamulla katselin vielä netistä sääennusteita: ensimmäinen kisalähtö olisi vielä melko varmasti kuivan kelin touhuja, mutta toisen kanssa olisi siinä ja siinä, iltapäivälle oli kuurosateita luvattu. Vesikeli olisi kaikkein huonoin vaihtoehto, Silvialla sadeajokokemusta oli kertynyt tasan nolla kilometriä.

Lämmittelyihin säädimme etuiskarit pehmeimpään ääriasentoon, ja auto alkoikin kääntyillä hieman paremmin. Transponderi ei ollut kiinni, joten kierrosajoista ei ollut havaintoja. Monet aika-ajoissa edelle yltäneet kuitenkin vaikuttivat hitaanlaisilta, joskaan liialliseen itsevarmuuteen ei toki voinut pelkkien lämmittelyjen perusteella vaipua. Vauhti tulisi olemaan jotain aivan muuta sitten, kun punavalot iltapäivän alkajaisiksi Roadsport A:lle ja V8:lle ensimmäistä kertaa sammuisivat.

Startin lähestyessä tuttu jännityksen tunne alkoi taas voimistua. Lähtöä varten varikon portille järjestäytyessä jäinkin vain autoon istumaan vyöt valmiiksi kireällä ja kypärä päässä. Hommassa tarvittaisiin keskittymistä. Järjestäytyminen ja lämmittelykierros olivat jo rutiinihommia, olinhan jo sentään moninkertainen vanha konkari kisahommissa. Lähtösuoralla ruutu 15 on kaukana takana, melkein viimeisen mutkan vaiheilla. Tähtäsin keskelle, toivottavasti muut eivät suunnittelisi samaa. Hestecin ahtopaineohjaimen katkaisija oli keskiasennossa, joten SR20DET:n valloilleen päästäminen aiheuttaisi imusarjaan välittömästi 1,2 barin ylipaineen. Vakiovaihteiston niin suodessa osittain jopa tiehenkin asti välittyisi melkolailla neljänsadan hevosen päivittäinen keskityöteho.

Viiden sekunnin taulu nousi ja hävisi, valot syttyivät pieneksi ikuisuudeksi, kunnes äkkiä niitä ei enää ollut. Kytkin ylös, sutii, nopea vaihto kakkoselle, sutii yhä. Kevyt nosto kaasulta, nyt oli pitoja. Samassa kakkonen olikin jo nautittu ja työnsin kolmosta pesään. Salminen Monzallaan oli hieman liiaksi hyökkäyslinjalla, joten jouduin nostamaan uudelleen aavistuksen verran, mutta näytti siitä keskivaiheilta kuitenkin Silvian mentävä aukko löytyvän. Raju jarrutus ensimmäiseen mutkaan aiheutti pientä ajautumista leveäksi, mutta useita sijoituksia sain kuitenkin poimittua heti lähtökiihdytyksessä.

Parin kierroksen jälkeen olin vakiinnuttanut asemani Särkelän Porschen takapuskurin välittömästä läheisyydestä. Aivan täysillä piti ajaa perässä pysyäkseni, mutta muutaman kierroksen verran pystyin vauhtiin vastaamaan. Sitten nousivat jälleen Toyo-renkaiden realiteetit vastaan: pito alkoi jo heikentyä, vaikka kisa oli päässyt vasta alkuun. Viimeinen niitti takaa-ajohaaveille oli lievä ulosajoni keskeyttämään joutuneen V8-luokan kilpailijan tiputettua öljyä jarrutuspaikkani tienoille suolenkillä, Tarun mutkan jälkeen. Jarrutuksessa auto lipesi railakkaaseen luistokulmaan, ja ulkokaarteen kaide läheni pelottavaa vauhtia. Onnistuin suoristamaan auton ja vielä ohjaamaan sen puoliksi ilmojen teitä lennellen takaisin radalle, onneksi vieläpä sijoitustakaan menettämättä.

Loppuosa kilpailusta olikin vain takaa tulevan Naaramon Buickin vauhdin tarkkailua ja asemien puolustamista sopivaa etumatkaa yllä pitäen. Sijoituksena makealta maistuva oman luokan kuudes. Pistepolitiikasta en ole aivan varma; mikäli turbo-Opelisti Peltonen ei ole sarjaan ilmoittautunut, nousee sijoitus vielä yhdellä.

Toista lähtöä edelsi vain pientä huoltotoimenpidettä, muun muassa sulavien jarrusäiliöiden ja -letkujen suojaamista kamalalla määrällä alumiiniteippiä. Tummia pilviä oli sopivan vähäisesti taivaalla, tosin yksi potentiaalinen kastelija melkein yläpuolella Ahveniston tunnelmia ihmetteli.

Toiseen lähtöön sain edellisen kierrosaikojen perusteella ruudun 9. Lähtötilanteessa onnistuin sähläämään kakkosen liian aikaisin päälle ja kierrokset tippuivat ahtimen räyhäalueen alapuolelle. Tämän vuoksi olin vielä kaikkien lähinaapureiden kanssa samassa muodostelmassa, kun vaihdoin kolmoselle. Silloin pääsi taas Silvian suurin vahvuus kilpa-autona esiin, ja edellä ajavat alkoivat lähentyä nopeasti. Jarrutuksessa pääsin jo Särkelästäkin ohi, Salminen oli aivan takanani. Otin kuitenkin ehkä turhankin kohteliaan ja tiukan linjan mutkaan, ja kolmosella meno hyytyi taas ahtojen tipahdettua nollille. Särkelä pääsi kuin pääsikin ulkokautta kampeamaan itsensä takaisin edelleni, enkä seuraavan mutkan yrityksistä huolimatta päässyt kuittausetäisyydelle.

Keskeytyksiä sattui jonkin verran ja radalla oli pian öljyä monin paikoin, vieläpä ikävästi ajolinjalla. Jossain vaiheessa kakkosmutkaan heilutettiin keltaisia, onneksi onnistuin hidastamaan riittävästi, sillä Marttila oli osunut juuri kaiteeseen ja valui hiljaksiin mäkeä alaspäin menosuuntaa vastaan. Radalla myös pyöri ilmeiseisti hänen Bemaristaan irronneita osia. Loppua kohden kisa kävi tylsäksi ja hankalaksi, renkaista hävisi viimeisinkin pidon häivähdys, ja ajelin vain terveisiä öljyjä väistellen. Takaa tuleva rypäs pääsi kuuden sekunnin päähän ja Särkelä karkasi edeltä jopa puolen minuutin verran, se kertoo jonkin verran renkaiden pito-ominaisuuksista loppua kohden. Sijoitus kuitenkin seitsemäs ja arvokkaat sarjapisteet jälleen kotiin viemisinä.

Ahvenisto oli ennalta pohdittuna kauden vaikein rata, koska siellä keveys ja mutkanopeus ovat valttia vielä suuremmissa määrin kuin muilla radoilla. Tulokset olivat kuitenkin sen verran rohkaisevia, että odotan Alastaron päätöskisaa jo suurella innolla. Kaiken järjen mukaan myös teknisten parannusten tulisi kohottaa kilpailukykyä radalla, jolla sentään on kolme kunnon kiihdytyksen mahdollistavaa suoraa. Parin viikon kuluttua nähdään!

 

 

Teksti: Markus